Olen oksettava!

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

Olen oksettava.

S:n kanssa tilanne polkee paikallaan, en pääse päävikojeni takia eteenpäin.

J ei ole vastannut kirjeeseeni, ehkä se on nyt sitten ohi.

R:n antamia tehtäviä teen joka päivä ja raportoin niistä hänelle sovitusti päivittäin. Niihin kuluu aikaa joka päivä vähintään tunti, yleensä kaksi tuntia. Niillä kuvittelen ansaitsevani hyväksyntää, huomiota, kosketusta ja rakkautta, mutta en taida ansaita niistä mitään. Toissa viikolla sain olla yksi hänen monista aveceistaan muutaman tunnin ajan, se oli mukavaa, ehkä olin ansainnut sen tehtävien suorituksella. Pari päivää sitten sain olla toinen hänen aveceistaan tupaantulijaisissa, sekin oli mukavaa. Eikä minua haittaa olla yksi monista, sehän on minulle ihan tavallista ja niin asian kuuluukin olla, mutta ehkä minun ei kuulu ansaita mitään muuta kuin tällaista huomiota. Uusia tehtäviä tietysti tippuu tasaiseen tahtiin ja minä niitä kiltisti suoritan. 

En jaksa tehdä mitään. Ehkä on siis hyvä että minulla on edes nuo tehtävät, jotka saan tehtyä. 

Yksinäisyys musertaa minut. Saispa edes kunnolla turpaan.

Olen oksettava.

Vihaa ja inhoa

Olen miettinyt, ja tuntenut, paljon kehovihaa ja itseinhoa viimeaikoina. Olen oppinut sanoittamaan mitä tunnen itseäni kohtaan, vihaa ja inhoa. Ainut asia, josta pidän itsessäni, on takkuni, mutta niissä taas on poliittiset ongelmansa. Ollako huono feministi ja takkupää vai hyvä feministi, takuton ja vielä vähemmän itsestään pitävä ihminen.

En ole puhunut ihmissuhteistani tai kumppaneistani täällä nimellä, mutta jospa keksin nyt kirjaimia, joilla heitä kutsua. Tämä on olennaista, kun kerron mitä olen alkanut tehdä tälle jatkuvalle inholle ja vihalle. R:n kanssa minulla on kohtalaisen uusi suhde, tai en tiedä onko se suhde, mutta jokin kuitenkin. Hän antaa minulle tehtäviä ja niitä minä kiltisti suoritan. Teen tehtäviä, jotka ahdistavat minua ja vievät aikaa mielekkäiltä osa-alueilta elämässäni, mutta teen niitä silti. Kuvittelen että niiden avulla ansaitsen jotain, kunhan teen niitä tarpeeksi kauan, tarpeeksi hyvin. On siis kyllä myös kivoja tehtäviä, joita suoritan, mutta myös sellaisia, jotka eivät ole minulle luontaisia ja joiden vuoksi minun täytyy ponnistella. Yksi tällainen on aamulenkki-tehtävä. Joka aamu, tai viikonloppuisin mihin tahansa aikaan, minun tulee käydä kävelemässä vähintään 5 kilometriä. Minun syömishäiriöaivoille tämä toimii erittäin hyvin, ikäänkuin oikeutan edes jonkinlaisen syömisen joka päivä. Ehkä kun olen tehnyt tarpeeksi kauan tätä ja kuihtunut tarpeeksi, niin ansaitsen jonkinlaista fyysistä läheisyyttä?

Kahden muun kumppanin kanssa olen vain ajautunut koko ajan kauemmaksi. Kaukosuhteessa ei voida näin poikkeustilanteessa nähdä kovinkaan paljoa ja sen ymmärrän kyllä, mutta koen ettei hän myöskään oikein ymmärrä miten pahoinvoiva olen juuri nyt ja miten voisi minua ehkä tukea. Toinen kumppani taas asuu kyllä lähellä, mutta suhteemme toimii täysin hänen ehdoillaan, niin fyysisesti kuin emotionaalisestikin ja minähän nätisti tottelen, vaikka tiedän etten mitään enempää tietenkään tällaisena ansaitse.

Yksinäisyys musertaa minut. Ja niinhän sen kuuluukin tehdä, en ansaitse rakkautta ja läheisyyttä tällaisenä, en tietenkään. Laitoin foorumille kännissä deitti-ilmoituksen, eikä se tietenkään poikinut kuin yhden vastauksen ja sekin oli henkilöltä, joka ei ollut lukenut ilmoitusta kunnolla. Ei helvetti että olen idiootti. Mitä minä muka kuvittelin? Että tollaisella oksettavalla profiililla joku kiinnostuisi? Hyi saatana miten oksettavaa. 

Minussa on vikaa, paljon vikaa

Taas törmään tähän, minussa on vikaa.

Paino on jumissa, olen syönyt liikaa.

Kohdalleni sattui kaksi todella mielenkiintoista ihmistä tämän kuukauden aikana ja kaikki vaikutti ihan lupaavalta, kunnes kävi ilmi, ettei heitä todellisuudessa kiinnosta viettää kanssani niin paljon aikaa, kuin mitä minulla olisi antaa. Olin typerä, kun kuvittelin että heitä voisi kiinnostaa. Miksi kiinnostaisi? Olen oksettava.

Onneksi toinen heistä on kuitenkin antanut minulle tehtäviä, jotka ehkä laittavat minut ruotuun. Ehkä voin ansaita yhteistä aikaa? Se kävisi ainakin hyvin yhteen ansaintalogiikkani kanssa. Sain tehtäväksi käydä joka aamu ennen klo 10.30 vähintään viiden kilometrin lenkillä. Viikonloppuisin lenkin voi tehdä mihin aikaan vain, mikä on minun suuri onni. Joka tapauksessa tehtävä on minulle rankka, paitsi silloin kun koirat ovat luonani. Koirien ollessa kanssani se on ihan loogista, silloin haluankin antaa heille pidempiä lenkkejä, niin joka-aamuinen pidempi aamulenkki kuulostaa vain hyvältä. Mutta ilman koiria ulos lähteminen tuntuu suurelta haasteelta. Onneksi tämä kuitenkin voi auttaa minua edistymään tavoitteissani. 

Olen huomannut, että ihmiset, joista pidän, eivät vain halua viettää kanssani niin paljon aikaa, kuin mitä minä haluaisin viettää heidän kanssaan. Olen viallinen.

Itseinhoa

Jokainen peili on vihollinen, jokainen ihmisen kohtaaminen on riski.

En ole kyennyt käymään missään aikoihin. Toki myös tämä poikkeustilanne vaikuttaa siihen, mutta olen tietoisesti myös eristänyt itseni muista. Kun on yksin, kaikki pysyy hallinnassa. Syön mitä olen suunnitellut, ei voi tapahtua virheitä, kuten esim. kaupungilla ulkona syödessä.

En uskaltanut käydä aamulla vaa'alla, ehkä huomenna uskallan.

Olen myös tolkuttoman väsynyt. On tärkeää polttaa usein kaloreita, vaikka sen jälkeen ei jaksaisi enää tehdä mitään. 

Vähän parempaa ja vähän pahempaa.

Otin käyttöön Lifesum-applikaation ja se tuntuu toimivan. Nyt aamupaino oli 94,1 kg

Olen ehkä hieman neuroottinen syömisen ja liikkumisen suhteen, mutta se on vain tosi hyvä juttu. Tällä viikolla oli vain kahdet treenit, kun Korona perui suuren osan niistä ja vissiin onkin peruttu kaikki treenit nyt pariksi viikoksi, mikä ahdistaa ihan helvetisti. Eilen onneksi ahdistuspuuskassani lähdin kävelemään mahdollisimman vauhdilla, niin että rintaan sattui, niin sai kaloreita kulutettua vähän. Tänään ajattelin siivota kuin mielipuoli(muutenkin olen), niin saa kaloreita kulutettua.

Vieläkään en kykene menemään mihinkään kinkytapahtumiin, mutta onneksi ne onkin nyt peruttu ainakin pariksi viikoksi, niin ei tarvitse asiaa miettiä. Ehkä asetan itselleni että kun painan alle 90kg, kykenen menemään? Tai sitten kun BMI-luokka vaihtuu, sen raja on 84,7kg, eli kuitenkin alle 10 kg:n päässä! Otin tavoitteeksi laihtua 0,5 kiloa viikossa, mutta tämä on mennyt nopeammin, ehkä kovan kulutuksen ja tarkan kalorien vahtimisen vuoksi. Päivän kaloriraja on noin 1700 ja joka päivä ois hyvä kuluttaa vähintään 300, siis sen peruskulutuksen lisäksi. Nyt kun ei oo ohjattua liikuntaa tän Koronan vuoksi, niin täytyy yrittää lisätä kävelyä, josko sillä sais aina tarpeeksi kaloreita kulutettua. Oon kans miettinyt että Youtube:han on täynnä kaikkia treenivideoita. Ois kans hienoa löytää jotain kannustavia podcasteja, levyjä tai biisejä mitä kuunnella.

Oon aika yksinäinen. En tapaa toista kumppania kovin usein, koska hän asuu kauempana ja toinen kumppani ei kai vaan kaipaa minua kovinkaan paljon. Haluaisin nukkua vieressä, mutta siihen ei ole mahdollisuutta. Ehkä sitten on, kun olen pienempi, kun olen parempi? Kun ansaitsen sen. Mietin jonkunnäköistä deitti-ilmoituksen laittamista, mutta olen niin oksettava, etten kuitenkaan kelpaa ihmisille. En käsitä miten nykyisetkään kumppanit kykenevät viettämään aikaa kanssani. Ehkä he viettävät siksi niin vähän aikaa kanssani, kun olen niin oksettava? Well, that explains.

Itseni vihaaminen jatkuu tehokkaasti. Mutta ainakin nyt olen huomannut, että vaikka ihoani en pysty hallitsemaan, niin kaloreita pystyn hallitsemaan. Nyt on pysyttävä vain kovana, eikä sortua mielihaluille. Olen keskustellut paljon syömishäiriöisten ihmisten kanssa ja olen kuullut heiltä että joskus kannattaa pitää buustipäivä, jotta aineenvaihdunta pysyy vauhdissa. En ole vielä joutunut pitämään tällaista ja tavallaan innolla ja kauhulla odotan sitä. Innolla sen takia että pääsen ahmimaan ja kauhulla siksi että mitä jos siinä käykin niin että osa kaloreista jääkin kehooni? Ääääh, kamalaa. Onneksi ei ole hirveästi elämää, niin ei tuu niin paljon mielihaluja. Kunhan kaupasta ei osta mitään herkkuja ja kotona ei tuu ahmimiskohtauksia(koska saatan ahmia myös tavallista ruokaa).

Ehkäpä huomenna päivitän tänne taas aamupainon, joka luultavasti on alle 94 kiloa <3

Päävikaa ja bdsm:ää

Mielenterveysongelmiini liittyy henkinen masokismi, jota harjoitan välillä hyvinkin itsetuhoisesti. Olen jotenkin elämäni aikana oppinut tulemaan riippuvaiseksi ilmeisesti henkisestä masokismista, ajaudun sen pariin erittäin usein ja helposti. Erinäiset s/m -leikit ovat mahdollistaneet tämän henkisen puolen itsetuhoisuuden kääntymään fyysiseksi, mutta turvallisilla tavoilla. Otan ajoittain osumaa minulle rakkailta henkilöiltä turvallisesti ja mieleni on taas kevyempi. Mielenterveysongelmiini liittyy myös jatkuva ylikelaaminen, aivot käy jatkuvasti ja sen vuoksi esimerkiksi nukun paljon, koska silloin pääni ei käy ainakaan tietoisesti koko ajan täysillä. Samoin sessioidessa on vain se hetki, enkä mieti muuta. Session jälkeen leijun usein tiedottomassa tilassa pitkään, joten myös se on suurta lepoa mielelleni.

En ole varma, onko omat bdsm-intressini osittain kehittyneet pitkittyneen henkisen hyväksikäytön vuoksi vai ovatko ne olleet minussa aina. Muistan tosin että ainakin joitain osia on ollut aina olemassa, mielestäni jo ennen mitään traumoja aiheuttaneita tapahtumia, mutta erityisesti henkinen masokismini on mitä luultavimmin osa mielen rikkoutuneisuutta, joka on tapahtunut lapsena ja teini-ikäisenä. Vaikka itseni henkistä satuttamista olen harrastanut erittäin pitkään, ehkä niin kauan kuin muistan, niin fyysistä itseni satuttamista minun ei ole oikeastaan tarvinut harrastaa ainakaan tunnistettavalla tavalla. Olen ihosairas ja pystyn satuttamaan itseäni erinomaisesti sairauteni varjolla. Haastavaa on toki myös erottaa vaurioiden aiheuttajia, mikä johtuu ihosairaudesta ja mikä pääviasta, ja kaiken kukkuraksi myös ihosairaus on osittain päävika. Esimerkiksi kun olen koko ikäni raastanut itseäni, en tiedä enää mikä johtuu sairauden aiheuttamista impulsseista ja mikä päänsisäistä impulsseista.

Toki myös lapsuuden tunnehäiriö vaikuttaa siihen, miten elämässäni käyttäydyn. Tunne-elämäni ei ole kehittynyt ollenkaan tavalliseen tapaan, joten on aivan ihanaa päästää irti vastuusta. Se on varmasti osa mikä ajaa minua alistumiseen, olla vihdoinkin se, joka ei ole vastuussa. Tämä ei siis tietenkään tarkoita sitä että lakkaisin kommunikoimasta tai etten kokisi minun tarvitsevan kantaa minkäänlaista vastuuta, mutta luulen että tämän lukevat yksilöt kyllä ymmärtävät mitä tässä tarkoitan. Ja jos eivät ymmärrä, toivon että kysyvät tarkennusta.

Huonovointinen

Olen voinut huonosti kai suurimman osan elämästäni. On tietysti myös hyviä päiviä, mutta on huonojakin ja niitä on yleensä enemmän. Diagnoosit sain joskus teini-ikäisenä nuorisopsykiatriselta, vaikka hoitoonhan minut olisi pitänyt viedä jo paljon aiemmin, mutta maaseudulla asiat ovat toisin. Jos olen nyt 30-vuotias, niin arvioin olleeni sairas parikymmentä vuotta, ellen sitten ihan syntymästä lähtien. En muista olenko ollut depressioon taipuvainen olento aina, nuorena oli vain tärkeää selvitä, en tiedä oliko aikaa ajatella onko kunnossa. Sitä myös tiesi mikä minun tehtäväni oli ja se oli tärkeintä että sen hoitaa hyvin, tai ainakin niin hyvin kuin nuori ihminen kykenee.

Nukun paljon ja erittäin mielelläni. Jos minulla on vapaapäivä, nukun erittäin mielelläni esimerkiksi kahdet päiväunet. Kun nukun, en ajattele niin paljon. Kun nukun, ei ahdista. Kun tulee jokin vastoinkäyminen, alkaa mieleni automaattisesti olemaan sitä mieltä että pitäisi käydä nukkumaan. Olen välillä miettinyt kauan menisi että kyllästyisin jouten oloon. Tällä hetkellä tuntuu siltä että voisin nukkua viikkoja putkeen, tai toki välillä heräten syömään ja käymään vessassa, ja välillä voisin katsoa vaikka jotain sarjaa, kunnes väsyttäisi taas. Onnekseni minulla on kohtalaisen korkea työmoraali, ainakin työpaikalla olemisen suhteen, toistaiseksi olen pitänyt vain kaksi mielenterveys-saikkupäivää uudessa työssä. Tällä hetkellä normaalin työajan tekeminen tuntuu todella rankalta, tosin ihan alkuun oli vielä rankempaa yrittää pysyä kahdeksan tuntia hereillä. Opiskellessa taas harvemmin tarvitsee olla skarppina esimerkiksi kahdeksaa tuntia luennolla päivässä, vaan on paljon itsenäistä työtä ja silloin voi nukkua välillä. Odotan toukokuun loppua ja sitten nukun koko kesän.

En myöskään poistu mielelläni yksiöstäni. Jos haluan tehdä töiden jälkeen jotain, on sinne mentävä suoraan töistä, koska kodin kautta käydessäni luultavasti kävisin vain nukkumaan, enkä saisi itseäni enää liikkeelle. Kun koirat ovat luonani, silloin tietysti sitoudun viemään heidät säännöllisesti ulos ja mielellään hieman pidemmäksi aikaa, ettei vain viideksi minuutiksi pihalle. Se on hyvä syy poistua asunnosta ja silloin voi palata lenkin jälkeen kotiin nukkumaan.

En kovin mielelläni tapaa ihmisiä. Yleisesti ottaen eläimet ovat paljon mukavampia, vilpittömiä. Myös pienet ihmiset, lapset siis, ovat usein mukavampaa seuraa kuin aikuiset. Viihdyn kyllä esimerkiksi perheenjäsenteni seurassa, mutta silloinkin tuntuu välillä hyvältä mennä vain nukkumaan. Ymmärtääkseni osaan ainakin jossain määrin toimia sosiaalisissa tilanteissa ja jotkut ovat sanoneetkin että en vaikuta yhtään seinähullulta, mikä tietysti auttaa normaalissa toimimisessa ihmisten kanssa. Olen myös kohtalaisen hyvä valehtelemaan esimerkiksi työhaastatteluissa tulevani ihmisten kanssa toimeen, ja siis onhan se sinänsä totta että tulen ihmisten kanssa toimeen, en vain pidä heistä tai välitä heidän kanssa kommunikoinnista.

Joskus joku sanoi että vaikutan ihmiseltä, jolla on paletti hyvin kasassa. Jouduin vastaamaan hänelle että minulla on vain hyvä lääkitys. En halua piilotella päävikojani, mutta toki tiedän etten esimerkiksi täällä uudessa työssä voi sanoa kaikille ääneen että on päävikainen, enkä itseasiassa ole kellekään sitä täällä sanonutkaan. Edellisessä työpaikassa moni tiesi sen ja olin avoimesti kertonut että olen päästäni vialla, ja se tuntui hyvältä että olin ulkona kaapista sen suhteen. Ehkä eläimet ja pienet ihmiset ovat siitäkin mielestäni hyvää seuraa, etteivät ne kohtele minua mitenkään eri tavalla, vaikka sanoisin ääneen heille olevani päästäni sairas. Heille olen ihminen joka tapauksessa, sama ihminen.

Mietin välillä millainen olisin, jos olisin terve. Jos jaksaisin olla hereillä, jos jaksaisin tavata ihmisiä, jos jaksaisin kommunikoida heidän kanssa, jos jaksaisin tehdä asioita, jos jaksaisin kiinnostua asioista. Mietin myös välillä, millainen olisin erilaisella lääkityksellä. En usko että tulen koskaan selviämään tavallisesta elämästä ilman lääkkeitä, tai siis ainakaan sillä tavalla selvitä, että saisin jotakin aikaiseksi. Tavallaan tuntuu vähän surulliselta ajatella, että on syötävä lääkkeitä varmaan ainakin eläkeikään asti, jos meinaa töitä tehdä. Ymmärtääkseni lääkkeet voivat väsyttää jonkun verran, olisinko enemmän hereillä ilman lääkkeitä tai muilla lääkkeillä? Mutta en tosiaan uskalla lähteä vaihtamaan lääkkeitä, ainakaan nyt, kun täytyy olla hereillä arkipäivisin kahdeksan tuntia. Lääkkeiden vaihto voi tietysti mennä ihan hyvinkin, mutta voi mennä myös todella huonosti, ja erilaisten lääketestausten jälkeen saattaisi kuitenkin joutua palaamaan alkuun ja samaan lääkitykseen millä nyt olen. Säännöllinen lääkitys kuitenkin mahdollistaa toimintakykyni. Olen kohtalaisen hyvin voinut käydä töissä ilman pitkiä sairaslomia ja myös yliopisto-opinnot ovat edistyneet hyvin.

Olen käynyt kerran Kelan maksaman 3 vuoden psykoterapiajakson. Siitä oli minulle ehdottomasti hyötyä. En usko että ilman sitä olisin valmistunut amiksesta ja lukiosta sekä hakeutunut amk:hon opiskelemaan ja muuttamaan Helsinkiin. Tilanne oli vain sinänsä akuutti, että psykoterapia sinänsä kului siitä hetkestä selviämiseen, niin kovin syvälle ei asiassa päästy, mutta olen tietysti erittäin kiitollinen siitä mitä saatiin aikaiseksi terapiassa. Tiedän että tulevaisuudessa haluan vielä mennä terapiaan ja ehkä lähitulevaisuudessa voisi jo alkaa miettimään lääkärinlausunnon pyytämistä ja Kelalle hakemuksen rustaamista. Ainakin yksi psykologi olisi tämän prosessin aloittanut jo muutamia vuosia sitten, mutta silloin taloustilanne oli huono, eikä aikaakaan terapiaan panostamiseen olisi oikein ollut. Haluan kuitenkin panostaa siihen sitten, kun sellaisen mahdollisuuden saan.

Mielenterveyteni vaikuttaa jonkun verran ihmissuhteisiini, joihinkin enemmän, joihinkin vähemmän. Vaikka olen aika epäsosiaalinen, kaipaan kuitenkin esimerkiksi romanttisia ihmissuhteita ja vahvoja ystävyyssuhteita, mutta kevyemmät ihmissuhteet eivät oikeastaan kiinnosta. Olen myös äärimmäisen huono pitämään yllä ystävyyssuhteita, sen vuoksi vahvat ystävyyssuhteet pysyvät elämässäni paremmin, kun ne yleensä kestävät myös epäaktiivisuutta yhteydenpidossa. Onneksi elämääni on sattunut upeita ystäviä, jotka ymmärtävät myös nämä sosiaaliset haasteeni.

Perhesuhteisiini sairauteni vaikuttaa myös. Minun ja perheeni väliset ihmissuhteet ovat vääristyneet jo niiden alussa, joten niitä tuskin saa koskaan korjattua tyypillisiksi perheensisäisiksi suhteiksi. Joskus ajattelin että kaikki mitä on tapahtunut, on vahvistanut perheensisäisiä suhteita, ja tavallaan se onkin totta. Haasteena on vain se että  yleensä heti alkuun vääristyneet ihmissuhteet eivät usein tee ihmisille hyvää. Äitiäni pidän esimerkiksi jumalana tai vähintään jumalasta seuraavana. Hän saa minulta kaiken anteeksi, enkä tunnu näkevän hänen valinnoissaan koskaan mitään väärää. Luin joskus jostain että lapsen kehitykseen kuuluu aika, jolloin hän havaitsee ettei hänen vanhempansa olekaan supersankari. Minulta on ilmeisesti jäänyt se vaihe jotenkin käymättä tai se on mennyt jotenkin vikaan.

Lapsilta, siis sisaruksiltani, vaadin aivan liikaa. Nuorempana en ajatellut vaativani liikaa, ajattelin vain että se kuuluu kasvattamiseen, en vain ymmärtänyt että roolit olivat vääristyneet. Vasta viime vuosina olen yrittänyt opetella päästämään irti, ei minun kuulu vaatia mitään, keneltäkään. Olen todella surullinen siitä että vääristyneiden ihmissuhteiden vuoksi olen aiheuttanut hallaa heidän henkiselle kehitykselle, pelkään aiheuttaneeni pysyviä henkisiä vammoja. Minulla on sisko ja kaksi veljeä, mutta toisen veljen kanssa emme ole ollenkaan tekemisissä. Olimme monesti ottaneet kovasti yhteen ja koska hän koki minun satuttaneen häntä henkisesti, päätin että on parempi ettemme ole tekemisissä, jotta en satuttaisi enää. Olen tietysti pyytänyt anteeksi asiaa ja kadun sitä syvästi että olen satuttanut häntä ja huonolla onnella aiheuttanut elinikäiset traumat, mutta koska tiedän minun olevan vaarallinen hänelle, on parempi ettemme ole tekemisissä. Rakastan häntä suunnattomasti. Rakastan kaikkia lapsia suunnattomasti. Rakastan äitiä suunnattomasti. En olisi pitänyt itseäni hengissä, jos en rakastaisi.

Olen onnekas että minulla on elämässäni kaksi kumppania, jotka ymmärtävät päävikojani. Vaikka elänkin polyamorisesti, olen välillä todella mustasukkainen ja joskus muutun sietämättömäksi oman epävarmuuteni vuoksi, tämä luonnollisesti vaikeuttaa romanttisia ihmissuhteitani. Saatan välillä olla todella läheisriippuvainen ja välillä todella etäinen. Minua on usein vaikea sietää päävikojeni vuoksi. Vaadin paljon huomiota ja kun en saa sitä, saatan muuttua äärimmäisen mustasukkaiseksi. Tiedän että tämä kuulostaa kummalliselta polyamorisen ihmisen kirjoittamana, mutta koen aidosti myös iloa ja onnea kumppaneideni muista romanttisista tai seksuaalisista suhteista, vaikka olisinkin välillä myös todella mustasukkainen. Haluan myös antaa kumppaneilleni paljon mahdollisuuksia viettää aikaa muiden ihmisten kanssa ja välillä tämä valitettavasti johtaa siihen, että itse hakeudun syrjään, jotta heillä olisi enemmän aikaa muille ihmisille. Tiedän että tämä on rinnastettavissa vähäiseen itsensä arvostamiseen ja huonoon itsetuntoon ja epävarmuuteen, josta mustasukkaisuus taas kumpuaa. Ja näin kaaos on valmis.

Viallinen, viallisempi, viallisin

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut. En tiedä olenko yhtä viallinen kuin aiemmin, mutta ainakin olen lihavampi, eli ainakin sen mukaan viallisempi.

Olen elämäni aikana oppinut uskomaan ajatusmalliin, että ihminen saa mitä ansaitsee. Tätä sovellan erittäin vahvasti omaan elämääni. Kun on hyvä tai tekee hyvää, ansaitsee hyvää. Kun on paha tai tekee pahaa, ansaitsee pahaa.

En ole tarpeeksi hyvä tai tee tarpeeksi hyvää ansaitakseni hyviä asioita. Olen tehnyt jotain todella pahaa. Ehkä olen tehnyt jotain todella pahaa jo lapsena, ehkä teininä, ehkä vasta aikuisena, mutta kuitenkin. Ja sen vuoksi olen tällainen ja kohtaan tällaisia asioita. Ei ole syytä, miksi kohtaisin jotakin muuta.

Tietysti jotkin asiat elämässäni ovat menneet ihan hyvin. Minulla on opiskelupaikka, minulla on vuokra-asunto, minulla on vakituinen työpaikka. Minulla on vain sellaisia sairauksia, jotka eivät tapa minua ja pysyvät hallinnassa lääkkeillä. Koska minulla on nämä asiat, olen varmasti tehnyt jotain oikein elämässäni.

Minulla on kaksi kumppania, joille olen ainakin jossain määrin merkittävä. He eivät voi antaa minulle kaikkia asioita, joita tarvitsen, mutta ainakin jotain, eli käytännössä minun ei pitäisi kitistä. Tästä voin siis päätellä, että olen elämässäni tehnyt ainakin jotain hyvää, kun olen ansainnut heidät elämääni.

Minulla on perhe. Minulla on perhe, joista osa rakastaa minua ja osa vihaa minua, mutta kuitenkin. Minulla on syy elää, jos ei itseni, niin perheeni vuoksi. Näin on ollut vuosia tai jo vuosikymmeniä. On syy olla elossa, on syy pysyä kärryillä, on syy käydä töissä, on syy kouluttautua. Eikä perhe tai koti ole itsestäänselvyyksiä, olen onnekas että minulla on ne. Jotain olen tehnyt oikein, että olen nämä asiat saanut pitää.

Kun ihminen on lapsi, hän on viaton. Jotkut aikuisetkin ovat viattomia. Sellaiset, joilla ei ole osaa eikä arpaa siihen millaista onnea kohtaa. Pieni lapsi ei voi itse vaikuttaa siihen, mitä hän saa tai mitä tulevaisuus hänelle antaa. Heille se on sattumankauppaa, vain lapsen ympärillä olevat aikuiset ihmiset voivat vaikuttaa siihen. Kun lapsi kasvaa, hän voi alkaa itse vaikuttamaan siihen, mitä elämässään tekee ja tätä kautta myös vaikuttamaan siihen, mitä elämässään ansaitsee. Lapsi on lähtökohtaisesti viaton, ympäristö voi vaikuttaa siihen miten elämä häntä kohtelee. Jos aikuinen tekee jotain pahaa tai väärin, karma ei iske välttämättä juuri häneen vaan pieniin ihmisiin, jotka ovat hänen vastuullaan.

Minä luulen tehneeni jotain väärin jo aika nuorena. En täsmälleen tiedä mitä se on ollut, mutta minulla on aavistukseni. Näin aikuisena olen miettinyt, että ehkä olisin voinut estää sen. Olin ehkä 6-vuotias, kai silloin ihminen voi jo jossain määrin olla vastuussa teoistaan? Minä en juurikaan usko että ympärilläni olevilla aikuisilla oli mahdollisuutta saada minua toimimaan. En siis usko että kukaan läheiseni olisi tehnyt jotain pahaa ja siitä johtuisi oma toimimattomuuteni silloin vuosia sitten, vaan se oli ehkä valinta. Valinta olla toimimatta.

Ehkä siitä lähtien olen välillä tehnyt vääriä valintoja ja sen vuoksi joutunut osasta asioita kärsimään. Ehkä myöskään kaikki paha ei ole kostautunut minulle, vaan lapsille, jotka olivat vastuullani. Toivon että kaikki pahat tekoni ja väärät valintani olisivat mieluummin kostautuneet ja kostautuvat vain minulle, eikä lapsille.

Olisinpa voinut ohjata kaiken pahan itseeni, jotta lapset eivät olisi joutuneet kärsimään. Vaikka voisin nyt kuinka paljon huonommin tahansa, olisin tehnyt sen mielelläni. Ja tekisin sen ehdottomasti mielelläni edelleen. Jos lapset voivat elämässä välttää pahoja asioita, niin otan mielelläni kaiken sen pahan karman suoraan itseeni, ettei se kohdistu heihin. Näin heistä voi kasvaa hyviä ihmisiä. Vaurioita on toki jo tapahtunut, mutta voisinpa ottaa sen kaiken itselleni. He ovat viattomia, he eivät ansaitse pahaa.

Tämä on teoriani siitä, miksi kyse on ansaitsemisesta. Kun tekee hyvää, ansaitsee hyvää. Kun tekee pahaa, ansaitsee pahaa.

Tämän vuoksi minä ansaitsen pahoja asioita. Esimerkiksi, jos en ole ihmissuhteissa tarpeeksi hyvä, en myöskään ansaitse hyvää kohtelua. Tämä voi olla sitä että en ole tarpeeksi viehättävä, tarpeeksi hyvää seuraa, tarpeeksi huomioiva, tarpeeksi läsnä. Ja kun näitä en ole, en voi olettaa ansaitsevanikaan mitään sellaista.

En myöskään voi vaatia ihmissuhteissa asioita, koska en ole alun perinkään ansainnut niitä asioita. Ihmissuhteen toinen osapuoli antaa minulle asioita, joita hän kokee minun ansaitsevan. Minä annan toiselle ihmiselle asioita, joita koen hänen ansaitsevan. Tietenkin otan palautetta vastaan ja toivon että ihmiset elämässäni kertovat, jos en osaa antaa jotakin, mitä he toivovat minulta. Koen että ilmaisen tarpeeni aika selkeästi, yleensä ääneen sanoen tai kirjoittaen.

Minusta voi ottaa lihallisesti ilon irti, mutta ei rakastaa. Menen paikalle, itken, annan itsestäni kaiken mitä annettavissa on. Fyysisesti lihaa on paljon, kokonaisuus ei kuitenkaan ole haluttava tai oikeanlainen.

Onko mieleni oikeanlainen vai kehoni oikeanlainen? Vai onko molemmat vääränlaisia? Kehoni soveltuu kuitenkin ilmeisesti erinomaisesti hyväksikäyttöön, siitä voi ottaa ilon irti ja sitten heittää menemään. Ja siitä huolimatta aina palaan uudestaan, kun vain pyydetään. Kehoni ja mieleni janoaa huomiota, teen ilmeisesti mitä vain, jotta saan sitä. Edes pienen hetken voisin olla merkittävä. Sen pienen hetken, jos saisin olla tärkeä. Sen pienen hetken, jos saisin olla rakastettu.

Olisinpa vahva, olisinpa niin vahva etten kaipaisi mitään. Olisinpa niin rationaalinen, että en haluaisi mitään tunnetta.

Olen niin monesti toivonut olevani tunteeton, täysin henkisiä tarpeita vailla. Kaikki olisi niin rationaalista, jos olisi fyysisiä tarpeita, ne täytettäisiin. Ei typerää tunne-elämää, vain asioita. Tämän ymmärtääkseni voisi saavuttaa jossain määrin lääkkeillä. En ikinä uskaltaisi ilman lääkärin valvontaa muuttaa lääkitystäni, enkä edes tiedä kuinka varmasti omat nappini ratkaisisivat asian. Haasteena on, että huonolla onnella menisi myös työkyky ja opiskelukyky. Lääkityksen vaihtaminen voi muutenkin olla ihan ojasta allikkoon -hommaa.  Enkä haluaisi mennä lääkäriin kitisemään omista emotionaalisista tarpeistani, kun en koe niihin kuitenkaan ansaitsevani ratkaisua. Ja todellisuudessa sellainen ihminen, joka voisi emotionaaliset tarpeeni täyttää, ei kuitenkaan koe että ansaitsisin moista. Helpointa olisi, jos voisin vain syödä nappeja, jolloin emotionaaliset tarpeet katoaisivat. Silloin ei tarvitsisi kärvistellä ajatuksen kanssa, että haluaa jotain, mitä ei ansaitse.