En tiedä miten, mutta minun täytyy.
Kuin kirsikaksi kakun päälle, huomasin että muutaman vuoden takainen D oli ryhtynyt romanttiseen suhteeseen. Minulle hän sanoi ettei voi rakastaa ketään. Miten tässä voisi edes yrittää tuntea itsensä halutuksi?
Minulla on kumppani, olen tottakai onnekas sen vuoksi. Hän rakastaa minua, tai ainakin luulen niin, mutta hän ei rakasta minua niin, kuin kinkyys minussa toivoisi. Tämän vuoksi kinkyys on kitkettävä.
Elämä ilman yhteisöä tuntuu tyhjältä. Kaksi henkilöä yhteisöstä on ottanut minuun yhteyttä ja kysynyt miten voin. Onhan sekin jo saavutus! Kaipaan yhteisöä, kaipaan tolkuttomasti. Mutta miksi roikkua ympäristössä, joka jatkuvasti muistuttaa minua asioista, joita en voi saada.
Ehkä tämä ei ole enää kinky- & syömishäiriöblogi, vaan pelkästään syömishäiriöblogi. Joskin tunnun epäonnistuvan myös syömishäiriössäni. Senhän pitäisi periaatteessa olla hyvä asia, mutta minua se vain lannistaa. Toivottavasti pääsen pian taas turvalliseen rytmiin häiriöni kanssa, niin kaikki tuntuu ehkä merkityksellisemmältä.
Hetken minusta tuntui, että kinkyydestä luopuminen tuntuu hyvältä syyltä myös luopua syömishäiriökäyttäytymisestä. Että jos ei yksinkertaisesti voi ansaita kinkyä rakkautta, niin miksi edes yrittää? Nyt taas olen kääntänyt asian niin, että ehkä kun olen tarpeeksi pieni, voin palata yhteisöön ja olla haluttua seuraa, myös emotionaalisesti.
Kinky-yhteisöstä erkaantuminen myös hyvin muistuttaa minulle, kuinka en ansaitse edes sitä. Instagram juuri ilmoitti minulle, kuinka Clubin köysi-illat jatkuvat. Hienosti osui taas sydämeeni, kuinka en ansaitse köysiä. Olen pyrkinyt lopettamaan kinkyprofiilien seuraamisen netin syövereissä, mutta en selvästikään ole tehnyt sitä tarpeeksi hyvin, kun tieto kuitenkin saavutti minut.
