Huonovointinen

Olen voinut huonosti kai suurimman osan elämästäni. On tietysti myös hyviä päiviä, mutta on huonojakin ja niitä on yleensä enemmän. Diagnoosit sain joskus teini-ikäisenä nuorisopsykiatriselta, vaikka hoitoonhan minut olisi pitänyt viedä jo paljon aiemmin, mutta maaseudulla asiat ovat toisin. Jos olen nyt 30-vuotias, niin arvioin olleeni sairas parikymmentä vuotta, ellen sitten ihan syntymästä lähtien. En muista olenko ollut depressioon taipuvainen olento aina, nuorena oli vain tärkeää selvitä, en tiedä oliko aikaa ajatella onko kunnossa. Sitä myös tiesi mikä minun tehtäväni oli ja se oli tärkeintä että sen hoitaa hyvin, tai ainakin niin hyvin kuin nuori ihminen kykenee.

Nukun paljon ja erittäin mielelläni. Jos minulla on vapaapäivä, nukun erittäin mielelläni esimerkiksi kahdet päiväunet. Kun nukun, en ajattele niin paljon. Kun nukun, ei ahdista. Kun tulee jokin vastoinkäyminen, alkaa mieleni automaattisesti olemaan sitä mieltä että pitäisi käydä nukkumaan. Olen välillä miettinyt kauan menisi että kyllästyisin jouten oloon. Tällä hetkellä tuntuu siltä että voisin nukkua viikkoja putkeen, tai toki välillä heräten syömään ja käymään vessassa, ja välillä voisin katsoa vaikka jotain sarjaa, kunnes väsyttäisi taas. Onnekseni minulla on kohtalaisen korkea työmoraali, ainakin työpaikalla olemisen suhteen, toistaiseksi olen pitänyt vain kaksi mielenterveys-saikkupäivää uudessa työssä. Tällä hetkellä normaalin työajan tekeminen tuntuu todella rankalta, tosin ihan alkuun oli vielä rankempaa yrittää pysyä kahdeksan tuntia hereillä. Opiskellessa taas harvemmin tarvitsee olla skarppina esimerkiksi kahdeksaa tuntia luennolla päivässä, vaan on paljon itsenäistä työtä ja silloin voi nukkua välillä. Odotan toukokuun loppua ja sitten nukun koko kesän.

En myöskään poistu mielelläni yksiöstäni. Jos haluan tehdä töiden jälkeen jotain, on sinne mentävä suoraan töistä, koska kodin kautta käydessäni luultavasti kävisin vain nukkumaan, enkä saisi itseäni enää liikkeelle. Kun koirat ovat luonani, silloin tietysti sitoudun viemään heidät säännöllisesti ulos ja mielellään hieman pidemmäksi aikaa, ettei vain viideksi minuutiksi pihalle. Se on hyvä syy poistua asunnosta ja silloin voi palata lenkin jälkeen kotiin nukkumaan.

En kovin mielelläni tapaa ihmisiä. Yleisesti ottaen eläimet ovat paljon mukavampia, vilpittömiä. Myös pienet ihmiset, lapset siis, ovat usein mukavampaa seuraa kuin aikuiset. Viihdyn kyllä esimerkiksi perheenjäsenteni seurassa, mutta silloinkin tuntuu välillä hyvältä mennä vain nukkumaan. Ymmärtääkseni osaan ainakin jossain määrin toimia sosiaalisissa tilanteissa ja jotkut ovat sanoneetkin että en vaikuta yhtään seinähullulta, mikä tietysti auttaa normaalissa toimimisessa ihmisten kanssa. Olen myös kohtalaisen hyvä valehtelemaan esimerkiksi työhaastatteluissa tulevani ihmisten kanssa toimeen, ja siis onhan se sinänsä totta että tulen ihmisten kanssa toimeen, en vain pidä heistä tai välitä heidän kanssa kommunikoinnista.

Joskus joku sanoi että vaikutan ihmiseltä, jolla on paletti hyvin kasassa. Jouduin vastaamaan hänelle että minulla on vain hyvä lääkitys. En halua piilotella päävikojani, mutta toki tiedän etten esimerkiksi täällä uudessa työssä voi sanoa kaikille ääneen että on päävikainen, enkä itseasiassa ole kellekään sitä täällä sanonutkaan. Edellisessä työpaikassa moni tiesi sen ja olin avoimesti kertonut että olen päästäni vialla, ja se tuntui hyvältä että olin ulkona kaapista sen suhteen. Ehkä eläimet ja pienet ihmiset ovat siitäkin mielestäni hyvää seuraa, etteivät ne kohtele minua mitenkään eri tavalla, vaikka sanoisin ääneen heille olevani päästäni sairas. Heille olen ihminen joka tapauksessa, sama ihminen.

Mietin välillä millainen olisin, jos olisin terve. Jos jaksaisin olla hereillä, jos jaksaisin tavata ihmisiä, jos jaksaisin kommunikoida heidän kanssa, jos jaksaisin tehdä asioita, jos jaksaisin kiinnostua asioista. Mietin myös välillä, millainen olisin erilaisella lääkityksellä. En usko että tulen koskaan selviämään tavallisesta elämästä ilman lääkkeitä, tai siis ainakaan sillä tavalla selvitä, että saisin jotakin aikaiseksi. Tavallaan tuntuu vähän surulliselta ajatella, että on syötävä lääkkeitä varmaan ainakin eläkeikään asti, jos meinaa töitä tehdä. Ymmärtääkseni lääkkeet voivat väsyttää jonkun verran, olisinko enemmän hereillä ilman lääkkeitä tai muilla lääkkeillä? Mutta en tosiaan uskalla lähteä vaihtamaan lääkkeitä, ainakaan nyt, kun täytyy olla hereillä arkipäivisin kahdeksan tuntia. Lääkkeiden vaihto voi tietysti mennä ihan hyvinkin, mutta voi mennä myös todella huonosti, ja erilaisten lääketestausten jälkeen saattaisi kuitenkin joutua palaamaan alkuun ja samaan lääkitykseen millä nyt olen. Säännöllinen lääkitys kuitenkin mahdollistaa toimintakykyni. Olen kohtalaisen hyvin voinut käydä töissä ilman pitkiä sairaslomia ja myös yliopisto-opinnot ovat edistyneet hyvin.

Olen käynyt kerran Kelan maksaman 3 vuoden psykoterapiajakson. Siitä oli minulle ehdottomasti hyötyä. En usko että ilman sitä olisin valmistunut amiksesta ja lukiosta sekä hakeutunut amk:hon opiskelemaan ja muuttamaan Helsinkiin. Tilanne oli vain sinänsä akuutti, että psykoterapia sinänsä kului siitä hetkestä selviämiseen, niin kovin syvälle ei asiassa päästy, mutta olen tietysti erittäin kiitollinen siitä mitä saatiin aikaiseksi terapiassa. Tiedän että tulevaisuudessa haluan vielä mennä terapiaan ja ehkä lähitulevaisuudessa voisi jo alkaa miettimään lääkärinlausunnon pyytämistä ja Kelalle hakemuksen rustaamista. Ainakin yksi psykologi olisi tämän prosessin aloittanut jo muutamia vuosia sitten, mutta silloin taloustilanne oli huono, eikä aikaakaan terapiaan panostamiseen olisi oikein ollut. Haluan kuitenkin panostaa siihen sitten, kun sellaisen mahdollisuuden saan.

Mielenterveyteni vaikuttaa jonkun verran ihmissuhteisiini, joihinkin enemmän, joihinkin vähemmän. Vaikka olen aika epäsosiaalinen, kaipaan kuitenkin esimerkiksi romanttisia ihmissuhteita ja vahvoja ystävyyssuhteita, mutta kevyemmät ihmissuhteet eivät oikeastaan kiinnosta. Olen myös äärimmäisen huono pitämään yllä ystävyyssuhteita, sen vuoksi vahvat ystävyyssuhteet pysyvät elämässäni paremmin, kun ne yleensä kestävät myös epäaktiivisuutta yhteydenpidossa. Onneksi elämääni on sattunut upeita ystäviä, jotka ymmärtävät myös nämä sosiaaliset haasteeni.

Perhesuhteisiini sairauteni vaikuttaa myös. Minun ja perheeni väliset ihmissuhteet ovat vääristyneet jo niiden alussa, joten niitä tuskin saa koskaan korjattua tyypillisiksi perheensisäisiksi suhteiksi. Joskus ajattelin että kaikki mitä on tapahtunut, on vahvistanut perheensisäisiä suhteita, ja tavallaan se onkin totta. Haasteena on vain se että  yleensä heti alkuun vääristyneet ihmissuhteet eivät usein tee ihmisille hyvää. Äitiäni pidän esimerkiksi jumalana tai vähintään jumalasta seuraavana. Hän saa minulta kaiken anteeksi, enkä tunnu näkevän hänen valinnoissaan koskaan mitään väärää. Luin joskus jostain että lapsen kehitykseen kuuluu aika, jolloin hän havaitsee ettei hänen vanhempansa olekaan supersankari. Minulta on ilmeisesti jäänyt se vaihe jotenkin käymättä tai se on mennyt jotenkin vikaan.

Lapsilta, siis sisaruksiltani, vaadin aivan liikaa. Nuorempana en ajatellut vaativani liikaa, ajattelin vain että se kuuluu kasvattamiseen, en vain ymmärtänyt että roolit olivat vääristyneet. Vasta viime vuosina olen yrittänyt opetella päästämään irti, ei minun kuulu vaatia mitään, keneltäkään. Olen todella surullinen siitä että vääristyneiden ihmissuhteiden vuoksi olen aiheuttanut hallaa heidän henkiselle kehitykselle, pelkään aiheuttaneeni pysyviä henkisiä vammoja. Minulla on sisko ja kaksi veljeä, mutta toisen veljen kanssa emme ole ollenkaan tekemisissä. Olimme monesti ottaneet kovasti yhteen ja koska hän koki minun satuttaneen häntä henkisesti, päätin että on parempi ettemme ole tekemisissä, jotta en satuttaisi enää. Olen tietysti pyytänyt anteeksi asiaa ja kadun sitä syvästi että olen satuttanut häntä ja huonolla onnella aiheuttanut elinikäiset traumat, mutta koska tiedän minun olevan vaarallinen hänelle, on parempi ettemme ole tekemisissä. Rakastan häntä suunnattomasti. Rakastan kaikkia lapsia suunnattomasti. Rakastan äitiä suunnattomasti. En olisi pitänyt itseäni hengissä, jos en rakastaisi.

Olen onnekas että minulla on elämässäni kaksi kumppania, jotka ymmärtävät päävikojani. Vaikka elänkin polyamorisesti, olen välillä todella mustasukkainen ja joskus muutun sietämättömäksi oman epävarmuuteni vuoksi, tämä luonnollisesti vaikeuttaa romanttisia ihmissuhteitani. Saatan välillä olla todella läheisriippuvainen ja välillä todella etäinen. Minua on usein vaikea sietää päävikojeni vuoksi. Vaadin paljon huomiota ja kun en saa sitä, saatan muuttua äärimmäisen mustasukkaiseksi. Tiedän että tämä kuulostaa kummalliselta polyamorisen ihmisen kirjoittamana, mutta koen aidosti myös iloa ja onnea kumppaneideni muista romanttisista tai seksuaalisista suhteista, vaikka olisinkin välillä myös todella mustasukkainen. Haluan myös antaa kumppaneilleni paljon mahdollisuuksia viettää aikaa muiden ihmisten kanssa ja välillä tämä valitettavasti johtaa siihen, että itse hakeudun syrjään, jotta heillä olisi enemmän aikaa muille ihmisille. Tiedän että tämä on rinnastettavissa vähäiseen itsensä arvostamiseen ja huonoon itsetuntoon ja epävarmuuteen, josta mustasukkaisuus taas kumpuaa. Ja näin kaaos on valmis.